Viime päivinä on taas saanut kuulla urakalla pilkkavirsiä siitä kuinka me Pekka Haaviston kannattajat emme kykene tekemään mitään muuta näkymään somessa. On tämä some melkoisesti muuttunut siitä miksi minä sen olen käsittänyt, kun siihen ilmeisesti näköjään lasketaan nykyisellään myös katukampanjointi ja erinäköisten tapahtumien järjestäminen. Jos Haaviston kannattajat olisivat olleet yhtään vähemmän näkyvä joukko katukuvassa, voisi somevaalit-virren veisaajia sanoa tietämättömiksi. Nyt on kuitenkin erittäin vaikea uskoa, että kyseessä on tietämättömyys. Onko kyseessä turha ylimielinen ja lapsellinen kettuilu vaiko toive siitä, että me Haaviston kannattajat heittäisimme hanskat naulaan viimeisten kampanjapäivien ajaksi? Sanoisin monen kohdalla että suloisessa tasapuolisuudessa molempia. Minua on jo pitkään ihmetyttänyt, että eikö kannattaisi kampanjoida oman ehdokkaansa puolesta sen sijaan, että keskittyy naureskelemaan toisen ehdokkaan kannattajille? Jos ihminen on täysin varma oman ehdokkaansa voitosta, niin miksi laittaa energiaansa tällaiseen lapselliseen naureskeluun? Eikö sen sijaan voisi ottaa rennosti, ja odottaa että voitto lankeaa kuin Manulle illallinen? Jos itse olisin näin julmetun kaikkitietävä ja varma niin istahtaisin takkatulen ääreen nauttimaan port-viiniä ja ottaisin rennosti. Koska en ole kaikkitietävä, minun on tehtävä töitä ja teenkin niitä mielelläni tietäen, että meni syteen tai saveen, me olemme tehneet parhaamme ja voimme nostaa sunnuntaina maljan voitolle, koska me olemme joka tapauksessa voittajia. Voitto ei ole pelkkää Mäntyniemeä tai presidenttiyttä, todellinen voitto on se, että me olemme jo tehneet historiaa. Me olemme aloittaneet yhdessä asioiden muuttamisen, ja tästä on hyvä jatkaa Mäntyniemen kanssa tai ilman. Matka voi joskus olla jopa arvokkaampi kuin päämäärä.

Ihmiset ympäri Suomea ovat raataneet pakkasessa ja tuulessa sitkeästi päivästä toiseen, iloisina ja hyväntuulisina sen sijaan, että olisivat keskittyneet kuuluttamaan internetissä ehdokkaansa varmaa voittoa. Minä en tiedä kuka voittaa, mutta usein minulle on herännyt kysymys mitä Sauli Niinistö mahtaa olla mieltä kannattajista, joista ei löydy vapaaehtoisia pitämään vaalimökkejä auki. Eiköhän Niinistökin toivoisi kannattajiltaan apua huolimatta siitä, että hänellä onkin enemmän rahaa kampanjaan kuin Haavistolla. Itse olen kuluneella viikolla laittanut kaiken aikani kampanjointiin, kampanjointiin joka tapahtuu kadulla, ihmisten parissa. Tuntuu toisaalta huvittavalta toisaalta surulliselta lukea naureskelua meidän työtämme kohtaan. Onko tämä tietynlaista katkeruutta siitä, että omassa porukassa ei ole yhtä hyvää yhteishenkeä ja tekemisen meininkiä?

Haaviston kannattajia tunnutaan pitävän tredien perässä juoksijoina. Milloin ihmisarvosta ja tasa-arvosta tuli trendikysymys? Milloin välittämisestä tuli trendikysymys? Onhan se ihan hirveää, että ihmiset kannattavat moisia hippiarvoja. Pakko olla vain trendikästä, kukaanhan ei voi oikeasti kannattaa suvaitsevaisuutta, tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia. Pitäisiköhän minunkin alkaa leimaamaan kaikki itseäni ärsyttävät ilmiöt ja asiat vain trendeiksi? Enpä muista, että perusuomalaisten eduskuntavaalivoiton kohdalla olisi kovasti jauhettu trendikkyydestä, joten ilmeisesti oikeus leimata asia trendiksi tuosta vain riippuu täysin asiasta. Siinä missä me Haaviston kannattajat uskomme parempaan huomiseen, ystävällisyyteen, välittämiseen ja muutoksen voimaan, toiset uskovat näköjään edelleen ilkeyteen ja katkeruuteen. Ennen kuin joku tulee nillittämään, että ”Minulla on oikeus leimata ilmiö trendiksi...” Kyllä, jokaisella on oikeus vaikka kutsua pöytää tuoliksi, mutta ei se pöydästä tuolia tee.

Puhutaan muutoksista ja ihmeistä, minä olen nähnyt selvää ilmapiirimuutosta, olen nähnyt sitä kaduilla ja toreilla ihmisten keskuudessa. Näyttää löytyvän aika paljon ihmisiä, jotka eivät enää halua nähdä tulevaisuuden Suomea jurojen ja itserakkaiden ihmisten maana. Meissä suomalaisissa on muunlaistakin potentiaalia, meissä on potentiaalia parempaan ja inhimillisempään yhteiskuntaan. Moni on näyttänyt vuosia piilottavan tämän potentiaalin, koska on ehkä kokenut, että tulee syrjityksi ja haukutuksi mikäli sen näyttää. Pekka Haavisto kuitenkin yhdisti meidät, rohkaisi meitä kaikkia näyttämään sen potentiaalin, ja me saimme huomata että meitä on paljon enemmän kuin olisimme koskaan osanneet kuvitellakaan.

”Eihän mikään muutu kuitenkaan...” Tämän lauseen kuulee lukemattomia kertoja päivässä. Ei toki mikään muutu, jos aikansa käyttää sohvalla istuen ja valittamalla kuinka asiat ovat huonosti. Muutos ei tapahdu ilman tekijöitä, ja jokainen meistä voi olla tekijä, mutta se vaatii työtä, hitosti työtä. Helpompi on vain jatkaa sohvalla istumista, ja valittaa kuinka ei edes kannata tehdä mitään kun ei mikään kuitenkaan muutu. Ei se kahvikaan itsestään keity, eikä pyörä polje itse itseään. Vaikuttaminen isoihin pyöriin ei ole sen kummallisempaa, se vain hiton paljon hitaampaa ja vaatii hiton paljon enemmän työtä. Ennen kaikkea muutos lähtee meistä jokaisesta itsestämme. Jos jää odottamaan taivaasta tippuvaa ihmettä saa odottaa koko loppuikänsä.

Minä en saa itkupotkuraivareita, minun iloni ei muutu suruksi, jos minun ehdokkaani ei voita, nostan kuitenkin maljan muutokselle ja voitolle. Sen sijaan voisin lyödä vetoa siitä että moni Saulin kannattaja on edelleen yhtä ylimielinen kävi miten kävi. Mietin usein, että osaavatko nämä ylimieliset arvostaa mahdollista voittoa lainkaan? Osaavatko he iloita sydämestään voitosta, kun se oli heistä alusta lähtien selvä? Onko tällaiselle ihmiselle häviö maailmanloppu? Toki toivon ja uskon että myös nämä tietylaiset Saulin kannattajat voivat muuttua. Olen käynyt hyviä keskusteluja monen Saulin kannattajan kanssa, ja kaikki heistä eivät ole todellakaan ylimielisiä. Usko ehdokkaaseen on hyvä asia, mutta kannattaa myös muistaa uskoa itseensä. Itsevarma saa toki olla, se on hyvästä mutta ylimielisyys myrkyttää kaiken. Minä en voi todellakaan tietää tulevaisuutta, voin vain työskennellä sen paremman tulevaisuuden eteen.